|
|
|
GRIGORI ISAJEV:AVOIN KIRJE TOVERI LOBOVILLE[Grigori Isajev, yksi Proletariaatin Diktatuurin Puolueen (PDP) johtajista, on kirjoittanut tämän kirjeen Mihail Loboville, joka on Burevestnik Dona-lehden päätoimittaja ja lähellä virallista kommunistista liikettä. 'Virallinen' tarkoittaa tässä Venäjän viranomaisten 'julkisten järjestöjen lain' pohjalta 'rekisteröimää'. Tietääkseni PDP ja Samaran lakkokomitea ovat ainoita 'julkisia' järjestöjä, joita Jeltsinin hallinto on toistuvasti kieltäytynyt laillistamasta. Vladimir Bilenkin, artikkelin kääntäjä.] Aluksi lyhyesti ensimmäisestä kongressista. Se syntyi Andzero-Sudzenskin ja Samaran aloitteesta. Kuzbassin alueen lisäksi edustajia oli Tomskista, Novosibirskistä, Sajanogorskista, Kopeiskista, Tulasta, Moskovasta ja Samarasta. Toistan: aloite tuli alhaalta, työläisiltä itseltään. Tiedät hyvin taloudellisen tilanteemme. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää apua kommunisteilta. Kyllä he auttoivatkin meitä - kokoustilojen, ruokailun ja majoituksen suhteen - ja syleilivät meitä niin sydämellisesti, että lähestulkoon tukahduttivat koko kongressin. Kun lakkokomiteat, työläisneuvostot ja liitot pystyivät rahattomina lähettämään vain yhden tai kaksi edustajaa, VFKP, VKTP, anpilovilaiset* ja heidän kaltaisensa saapuivat kongressiin suurin joukoin busseilla, junilla ja lentokoneilla. Ei tarvinne sanoa millaisia päätöslauselmia hyväksyttiin tai kenen hyväksi äänestystulokset olivat. Oli ällistyttävää nähdä täydellinen solidaarisuus näiden ikuisten riitapukarien - zjuganovilaisten, tjulkinilaisten, anpilovilaisten - välillä, ehdoton yksimielisyys siitä, ettei työläisten pitäisi järjestäytyä riippumattomaksi poliittiseksi voimaksi. Kaikki poliittisesti terävät ehdotukset - vallankumouksellisista puhumattakaan - kukistettiin, vesitettiin tai tylsytettiin kommunistien toimesta. Aidosti radikaalien toimenpiteiden, ts. alueellisten lakkokomiteoiden luomisen sijasta he muodostivat 'työläisten liiton' (jollaisen Aviliani itse tuhosi 1990-luvun alussa). Esitän yhden kuvaavan esimerkin kommunistien käyttäytymisestä. Työväenliikkeemme kaikkein vakavin tauti tänä päivänä on sisäinen petollisuus, proletariaatin asian kavaltaminen liikkeen sisällä. Tämä on joukkoilmiö: työpaikoilta aina liittojen keskuskomiteoihin asti. Ranskalaisilla on sanonta: 'Vain omat voivat pettää'. Mielessäni on Fokin ja hänen joukkonsa Kuzbassissa. Toukokuisen rautatiesodan lopulla jokainen saattoi nähdä selvästi, että Fokin oli Tulevin henkilökohtainen edustaja rautateillä. Kongressissa työläiset päättivät selvittää tämän ongelman. He epäonnistuivat: kommunistit äänestivät kumoon päätöslauselman epäluottamuksesta Fokinille. Tällä avoimella kaksinaamaisuudella oli myös myönteinen vaikutus: se innosti työläisiä tulemaan enemmän toimeen omillaan. Kun kongressi oli päättynyt, 'kansan ystävät' astuivat nopeasti busseihinsa ja lähtivät kotiin - he olivat asiansa hoitaneet! Mutta työläiset jäivät. Aloimme heti puhua aivan kuin olisimme tunteneet toisemme tuhat vuotta ja ilmaisimme avoimesti inhomme sitä kohtaan mitä kongressissa oli tapahtunut. Teimme suunnitelmia, sovimme asioista, vaihdoimme osoitteita ja päätimme pitää seuraavan kongressimme Samarassa. Se tulee olemaan koko Venäjän lakkokomiteat käsittävä kongressi ilman kommunistista mädännäisyyttä tai omia työläis-juudaksiamme. Tällä tavalla toinen, pienempi mutta aidosti työläisten kongressi pidettiin Andzerassa. Miksi Samaraa pyydettiin organisoimaan seuraava kongressi? Toimme Andzeraan mukanamme tunnuksemme Gorbati-sillalta. Ne olivat 6-8 metriä pitkiä, auringon haalistamia, sateen ja tuulen piiskaamia. Niissä luki: 'Kaikki pomot ovat roistoja', 'Kaikki valta lakkokomiteoille', 'Eläköön vallankumous'. Näitä banderolleja katseltaessa työläisten kasvot kirkastuivat ja kommunistien nyrpistyivät. He jopa yrittivät repiä pomoja koskevan, mutta työläiset eivät antaneet heidän tehdä sitä. Toimme mukanamme myös 'Lakko'-lehteämme, lentolehtisiä Samarasta, julisteita, Razlatskin kirjoituksia. Kaikki vietiin nopeasti käsistämme, jopa poliisi ja FSB saivat itselleen jotakin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ilman Samaraa kongressi olisi ollut kasvoton, hampaaton, sovitteleva - täysin kommunistinen. Nyt vastaan kirjeeseesi kohta kohdalta. 1) Huomautukseesi, että on heikkouden merkki, kun kaikki yleisvenäläistä lakkokomiteaa (VSK) koskevat asiat hoidetaan Samaran kautta, melkein kirjoitin että kyllä, valitettavasti. Todellisuudessa minun pitää sanoa: Onneksi niin - koska silloin koko työväenliikkeessä on ainakin yksi todella vallankumouksellinen linnake taistelemassa järjestäytyneen proletariaatin poliittisen voiton puolesta. VSK:n perustaminen ja tunnus 'Kaikki valta lakkokomiteoille' ovat yksinomaan Samaran ideoita, ja me olemme esittäneet niitä Volgalla useiden vuosien ajan. Lopultakin ne kuuluivat selvästi ja voimakkaasti Gorbati-sillalla. Eikö olekin helppoa epäillä ja antaa meille huonoja arvosanoja pysyttelemällä tarkkailijana, taistelumme ulkopuolella? Mutta kuka puhuisi tänä päivänä VSK:sta (kuten toveri Lobovkin puhuu), ellei puolueemme ja lakkokomiteamme olisi tehnyt kaikkea mahdollista viime kesänä Moskovassa sen aikaansaamiseksi? Kysykää sadoilta ja tuhansilta ihmisiltä, jotka kokivat kaivostyöläisten lakkovartion noiden neljän kuukauden aikana. Kysykää lukemattomilta toimittajilta (myös ulkomaisilta), kysykää lopulta Anpilovilta, olisiko VSK:ta saatu aikaiseksi tai edes osattu kuvitella, ellei Samaraa olisi ollut? Kysykää ja kuulette, että ilman samaralaisia ei vain VSK vaan myös kaivostyöläisten lakkovartio olisi päätynyt umpikujaan. Sellaiseen umpikujaan koko työväenliikkeemme on joutunut jo kauan sitten. Kaivostyöläiset istuvat siinä umpikujassa paljon lujemmin ja syvemmällä kuin ketkään muut. Heidät ovat sinne johtaneet kommunistit ja ammattiliitot, sekä riippumattomat että muut. Poliittisessa taistelussa vallasta ammattiliitot edustavat vain esimarxilaista sosialismia, ts. menneisyyden typerää toistamista. Tämän vuoksi anarkosyndikalismi, johon me tällä hetkellä ilmeisesti olemme 'logiikan mukaisesti' menossa, on ehdottomasti väärin. Vain todella vallankumouksellinen puolue voi organisoida ja johtaa proletariaatin voittoon. Ilman sellaista puoluetta proletariaatti on kahlittu jättiläinen. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen ylpeä siitä, että minun Samarani on todellinen vallankumouksellinen keskus Venäjällä. Ja sellaisena me tosiasiassa taistelemme yksin. Tässä eräs esimerkki. Anpilov - tämä näennäisesti mitä johdonmukaisin radikaali kommunisti - vieraili luonamme Gorbati-sillalla lähes joka päivä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen vihansa kun hän näki banderollimme 'Kaikki valta lakkokomiteoille!'. Yksinkertaistus! Provokaatio! Hajottajat! - hän sanoi - 'Kaikki valta neuvostoille' - se on tämän päivän tunnus! Hän ei välitä vähääkään siitä, että tunnuksemme on
syntynyt itse elämästä, että lakkokomiteat ovat uusien
neuvostojen alku, uuden työläisten vallan alku. Anpilov
tarvitsee neuvostoja, koska hän pääsee niihin automaattisesti
- ja suoraan Moskovan neuvoston johtajan tuolille! Mutta
lakkolaisena, työväenluokan asian (ts. kommunismin asian)
puolesta taistelijana Anpilov on viheliäinen. Siksi hän teki
kaiken voitavansa pysäyttääkseen meidät ja jopa puukotti
meitä selkään Moskovassa. 2) Kirjoitat: 'Päätehtävänä on organisoida työväenluokka'. Oikein! Minä lisään vain: 'ja varustaa se vallankumouksellisella teorialla, mitä ilman 'ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään'(Lenin). 3) Kirjoitat: 'Jos joku on jo nyt organisoinut luokan (olkoon se sitten VFKP:n puitteissa), niin sehän vain auttaa asiaa.' Oletko vakavissasi? Eikö VFKP ole yksi kaikkein pahamaineisimmista porvarillis-nationalistisista puolueista maailmassa? Juuri tämä puolue enemmän kuin mikään muu hajottaa ja johtaa työväenluokkaa harhaan. Demokraatit (ts.porvaristo) saavat olla juuri kommunistiselle liikkeelle kiitollisia siitä, että ovat edelleen elossa. Tällainen on nykyään Venäjän kommunistisen liikkeen dialektiikka. 4) 'Täytyy osallistua kokouksiin eikä keskittyä yksilöihin: tulee nähdä metsä puilta (Anpilov, Tjulkin, Popov, Andrevja)!' No, me kyllä näemme metsän oikein hyvin! Kaikki julkisuudessa näkyvä on tuo metsä - turmeltunut, tukahduttava verkko, johon proletariaatti ja koko yhteiskunta on kietoutunut. Etkö näe, että kommunistinen liike vetää tunnuksillaan puoleensa vain eläkeläisiä, veteraaneja ja invalideja? Minä ihailen vanhaa sukupolvea, mutta he (tätä ei pidä ymmärtää kyynisyydeksi) ovat loppuun ajettuja, toivottomasti aivopestyjä ja kuolevia ihmisiä. Tähän mennessä osoitus minkä tahansa yhteiskunnallisen liikkeen kansansuosiosta on ollut nuorten ihmisten osallistuminen siihen. Muista Majakovskin sanat: 'Kommunismi on maailman nuoriso ja nuorison tehtävä on sen rakentaminen.' Kuinka monta nuorta ihmistä zjuganoveilla ja anpiloveilla on?... 5) Neuvot meitä menemään kokoussaleihin? Meitä? Katsoisit tarkemmin: heidän kokouksensa ovat täynnä eläkeläisiä ja veteraaneja. Ei! Meidän luentosalejamme ovat työpaikat ja tehtaat, kadut ja torit, rautatiet ja valtatiet. Kysy keneltä tahansa Samarassa tai niiltä, jotka tuntevat meidät muualla: Minkä puolesta kaupungin lakkokomitea ja PDP ovat? Vastaus tulee olemaan: he ovat vallankumouksen, uuden Lokakuun puolesta. Ei vain sanoissa, vaan myös teoissa. Ei ole sattuma, että me nousimme viime vuonna päättäväisesti kansalliseen tietoisuuteen. Se on tulosta monien vuosien kovasta työstä. Ja nyt meillä on läpilyönti, laadullinen harppaus. Internetin ansiosta me tiedämme, että näkemyksemme, äänemme ja tekomme tunnetaan maailmalla, siellä kasvaa ja laajenee vilpitön kiinnostus meitä kohtaan. Tällä hetkellä menemme eteenpäin, kehitämme hyökkäystämme. 6) Tshetkarev-Leonov-Muravjev väittävät: "Meidän on tehtävä kaikista työläisiä, ts. toteutettava Marxin laki 'työnjaon hävittämisestä' - tällä tavalla työläiset eivätkä asiantuntijat hallitsisivat kaikkea huipulta pohjalle sakka." Kyllä, olisi hienoa tehdä kaikista työläisiä. Mutta miten? Materialistiselta kannalta tarkasteltuna lakia 'työnjaon hävittämisestä' ei voida aikaansaada määräyksillä. Se voidaan saavuttaa vain historiallisen kehityksen prosessissa ja yhden ehdottoman edellytyksen vallitessa: päättäväisesti toimivan proletariaatin vallankumouksellisen diktatuurin avulla. Täydellisesti tämä laki voidaan toteuttaa vain kommunistisessa yhteiskunnassa (näin siis Marxin ja Leninin mukaan). Toisin sanoen tshetkarevit ja muravjevit teoreettisine rakennelmineen edustavat tässä kysymyksessä silkkaa idealismia. Sen sijaan heidän olisi parempi pohtia toisenlaista ongelmaa. Lännessä yhtiöiden omistajat, kapitalistit, johtavat harvemmin tuotantoprosessia, koska he eivät, kuten eivät meidän työläisemmekään, ole hallinnon asiantuntijoita tai eivät yksinkertaisesti halua tehdä tätä kovaa työtä. Porvaristo ei myöskään itse istu parlamenteissa, oikeusistuimissa, syyttäjänvirastoissa tai toimitusneuvostoissa. Silti se kykenee erinomaisesti kontrolloimaan sekä taloutta että valtiota omien etujensa mukaisesti. Tehtävänä olisi siis ymmärtää, miten porvaristo tekee sen, ja käyttää tätä tietoa omaksi hyväksemme. Tässä olisi ajattelemisen aihetta meidän teoreetikoillemme. Katson tarpeelliseksi ilmaista mielipiteeni Muravjevista. Minulla ei ole mitään hänen taloudellisia näkemyksiään tai hänen loistavia suunnittelua ja tuotannon kehittämistä koskevia käsityksiään vastaan. Mutta minun on huomautettava, että hänen ajatuksensa eivät voi muuttua todeksi, ellei yhteiskunnan poliittisen organisoinnin tehtäviä ratkaista. Ja nämä tehtävät ovat Muravjeville korkeintaan toissijaisia. Hänelle talous on ensisijainen, se on kaiken muun yläpuolella. Tämä on kauhistuttava teoreettinen virhe! Lopetin jopa kirjoittamisen hetkeksi, kun epätoivon tunne valtasi mieleni. Kuinka kauan kuljemme ympyrää kuin vetojuhta tämän ongelman ympärillä ja teemme samat virheet vaikka kuinka monta kertaa? 1921. Ammattiliitoista käydyissä keskusteluissa Lenin arvosteli ankarasti Buharinin eklektisismiä ja totesi mm.: "Politiikka ei voi olla olematta ensisijaista talouselämään verrattuna. Toisin ajatteleminen on marxilaisuuden aakkosten unohtamista"(LVT 4.337): Kysymys ei ole siitä, että Lenin sanoi näin. Hän vain muotoili täsmällisesti tämän totuuden. Sen osoittaminen on helppoa. Tehkäämme se yhdessä. Kokonaisuudessaan nykyisten tutkimustemme kohde ilmaistaan seuraavasti: ideologia-politiikka-talous, mikä vastaa syvempää eksistentiaalista prosessia: ajattelen, päätän, toimin. Muravjevien (heitä on suuri joukko) mukaan tämän kolminaisuuden tulisi olla päinvastainen: toimin, päätän, ajattelen. Mutta onko mahdollista kuvitella normaalin olennon tekevän jotain ilman, että hän ensiksi ajattelee asiaa? Tai vasta jälkeen päin päättävän, miten aikoo asian hoitaa? Tai vasta lopuksi kysyvän, mitä tekemisestä voi seurata? Eikö sellainen ole hölynpölyä? Kuinka tahansa itse kukin tätä aihetta lähestyykin, "politiikka ei voi olla olematta ensisijaista talouselämään verrattuna". Muussa tapauksessa tulisi olla sitä mieltä, että tehtaat on rakennettu ja ne tuottavat miten tahansa ja mitä tahansa, joko tykkejä tai leluja. Ei, kaiken sen takana on jonkun tahto, jonkun järki, jonkun politiikka. Kysymys kuuluukin: Kenen tahto, kenen järki, kenen politiikka? Tämä riippuu itse kunkin ideologiasta - ei toisin päin. Ohimennen, politiikka ei ole mitään muuta kuin ideologian noudattamista taktiikassa. Muravjev on monessa suhteessa traaginen hahmo. Jättiläismäinen, puolivuosisatainen työ - ja kaikki turhaan. Popova ja Tshetkarev kirjoittivat, että akateemikko Muravjev sitoi työssään yhteen tuhansia ongelmia. Tämä on tietysti mahdollista - mutta sankarimme työskenteli vain tiedon, ts. akateemisen taloustieteen, alalla eikä sen elävän parissa, mikä on olemassa todellisessa, jatkuvasti muuttuvassa maailmassa jota asuttavat elävät ihmiset. Minulla on mielessäni seuraava: On olemassa aineellisia ja moraalisia kiihokkeita työntekoon. Palkkojen osalta kaikki on selvää. Mutta entä moraaliset kannustimet eli yhteiskunnallinen tunnustus - miten Muravjevin käsityksillä voidaan selittää niitä? Esim. miten voimme laskea vaikkapa stahanovilaisen liikkeen taloudellisen vaikutuksen? Ja kuka tietää miten nuorta työläistä kannustaa arvostetun veteraanityöläisen kehu? Itselläni on henkilökohtaisesti ollut tällainen kokemus ja muistan, miten innostunut olin sellaisesta kehusta ja miten paremmaksi työni tuli. Samassa artikkelissa Popova ja Tshetkarev arvostelevat A.
Zinovjevin poliittista asennetta puolueohjelmaan, hän kun
vaatii, että siihen tulisi sisällyttää julistuksia ja
iskulauseita. He naulaavat hänet rautaisella todistelulla:
"Kehittyykö talous iskulauseiden avulla?!" Nämä
merkit ?! ovat erityisen huvittavia. Mutta kertokaa minulle: Kuka
olisi kuunnellut Leniniä ja bolshevikkeja vuonna 1917, jos he
olisivat esittäneet joukoille lukemattomia hallinnollisia
ongelmia? Sen sijaan vallankumous tehtiin näiden kolmen
tunnuksen avulla: Historia tuskin tulee tuottamaan täsmällisempää, lyhytsanaisempaa ja tehokkaampaa ohjelmaa. Kunpa me osaisimme kirjoittaa vastaavan! Tämä ohjelma järisytti maailmaa muuttamalla ihmisten elämän ja antoi Muravjevin kaltaisille ihmisille mahdollisuuden käyttää täysin voimin harvinaisia kykyjään yhteiskunnan hyväksi. Mutta nykyisissä olosuhteissa minä kieltäydyn ehdottomasti lepyttämästä meidän valopäitämme, koska he vetävät työväenluokkaa höplästä ja opettavat sille rattaiden pistämistä hevosen eteen. Muravjevin ja kumppaneiden heikkous ja kyvyttömyys ymmärtää, mitä maailmassa on tapahtumassa, johtuu heidän idealismistaan. Heidän mielestään elämä on yksi asia ja heidän ajatuksensa siitä aivan toinen. Nämä teoreetikot eivät lähde tosiasioista ja yhteiskunnallisen olemisen ilmiöistä vaan siitä, mitä he ajattelevat viimeksi mainitusta. Mutta niitä erottaa toisistaan kokonainen maailma. Popova ja Tshetkarev julistavat myös: "Liike kohti kommunismia on spontaani prosessi... Kommunismia on rakennettu ja se väistämättömästi tulee rakennetuksi. Keskustelua tulisi käydä ohjelmasta, miten jouduttaa kommunismin rakentamista, ja se on taloudellinen ohjelma. Poliitikot eivät kykene sitä tekemään." 'Spontaani' ja 'väistämätön' kuulostaa hyvin vakuuttavalta, erityisesti tänä päivänä, juuri nyt [Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen]. Kyllä, tiettyyn vaiheeseen asti ihmiskunta siirtyi yhdestä muodostelmasta toiseen spontaanisti, riippumatta ihmisen tahdosta ja tietoisuudesta. Mutta vain tiettyyn ajankohtaan asti: kunnes alkoi sosialististen (proletaaristen) vallankumousten aikakausi. Sen jälkeen historia opettaa, että mikä tahansa spontaani liike kohti kommunismia on ISO ongelma. Proletariaatin taistelujen koko historia on yhtenäinen voittojen (toisinaan loistavienkin kuten Pariisin Kommuuni ja Lokakuun vallankumous) ja niitä seuranneiden musertavien tappioiden ketju. Eikö ole korkea aika kysyä, päättyikö ihmiskunnan spontaanin historian vaihe sosialististen vallankumousten aikakauden myötä? Kenties eteneminen pidemmälle tulevaisuutta kohti edellyttää korkeamman tasoista organisoitua ja tietoista liikettä ja kaikki spontaanisuus on tuhoisaa tällä tiellä. Jos näin on, meidän on tehtävä kaikki mahdollinen ymmärtääksemme voittojemme ja tappioidemme kohtalokkaasti toistuva mysteeri. Tänään ei kukaan eikä mikään voi taata proletariaatille, etteikö tämä vahingollinen sääntö toistuisi tulevaisuudessakin. Tätä meidän olisi mietittävä, eikä loputtomasti sekoitettava keskenään tuhansia taloudellisia kysymyksiä. Fjodor Mihailovits (Lobov)! Minusta tuntuu, että jatkuvat hyökkäykseni kommunistista liikettä vastaan loukkaavat sinua. Salli minun esittää muutama sana puolustuksekseni viittaamalla historiaan. Löydämme sieltä yhden analogian sen suhteen, mitä on tapahtumassa meidän kommunistisessa liikkeessämme. Tarkoitan Toisen internationaalin kauhistuttavaa opportunismia ensimmäisen maailmansodan aikana. Sinä tunnet tämän historian. Vastaa seuraavaan kysymykseen: Miksi Lenin ei edes yrittänyt puhua järkeä 'menetetyille' ja käännyttää heitä takaisin marxilaisuuteen? Päinvastoin, hän kävi alusta alkaen säälimätöntä taistelua heitä vastaan. Miksi? Eikö se johtunut siitä, että noiden sosialidemokraattisten johtajien käännös marxismia vastaan oli peruuttamaton? Heidät kaikki täytyi heittää valinkauhaan! Lisäksi Lenin hylkäsi jopa aiemmin kunniakkaan 'sosialidemokratian' nimen erottuakseen sosialipettureista. Muuten Kommunistista Internationaalia ei olisi syntynyt. ... Tänään meillä on kommunistipettureita. Historiassa ei tunneta kauhistuttavampaa kommunistisen liikkeen rapistumista. Se on pelottavaa!... jos ei ymmärretä sen luonnetta, mitä on tapahtumassa. Haluan lainata mielipidettä tästä ongelmastä ulkomailta. Samankaltaisia mielipiteitä meille tulee Internetin kautta kaikkialta, tämä yksi vain on sattumalta esitetty virheettömällä venäjänkielellä. "Uskoisin että ... te olette niitä hyvin harvoja proletaarisia vallankumouksellisia, jotka jonkin ihmeen kautta ovat säilyneet Venäjällä. Olen vakuuttunut, että jos pelastus on vielä mahdollinen, se voi tulla vain teidänlaistenne ihmisten ja ryhmien toimesta, joilla on verisiteet työväenluokkaan. Tämä on minusta tärkeätä riippumatta siitä, minkälaisia erimielisyyksiä meillä saattaa olla tietyistä muista teoriaan liittyvistä kysymyksistä. Lyhyesti, olen kanssanne koska en erota omia etujani työväenluokan eduista. "Mielestäni niin kutsuttu 'kommunistinen liike' on työväenluokan pahin vihollinen ja häpeäksi maalle, joka synnytti maailmaan vuoden 1917 proletariaatin. Historia on antanut heille 10 vuotta aikaa. Ainoa minkä he saivat aikaan oli itsensä ja ennen kaikkea työväenluokan saattaminen kauhean katastrofin partaalle. Proletariaattimme edessä on joko maan lopullinen jakaminen imperialistien toimesta, aina sotilaalliseen miehitykseen asti, tai vastaavanlainen tragedia kuin Saksassa 1933. Eikä kukaan muu kuin työläiset itse voi pelastaa itseään ja maataan. Tilanne on epätoivoinen. Vain luokan sisäisen voiman äärimmäinen mobilisointi voi sen muuttaa. "Mutta kommunistinen liike tukahduttaa jokaisen tällaisen mobilisoinnin yrityksen liiskaamalla sen nuppuvaiheessaan. He ovat takertuneet luokan ruumiiseen, peittäneet kaikki sen huokoset eivätkä he anna sen hengittää. Juuri kun työläisemme alkoivat toipua kauheasta historiallisesta tappiostaan, nostaa päätään, ajatella ja toimia - nämä roistot iskivät heitä päähän ja yrittivät työntää heidät takaisin 'joukkojen' kastiin, joiden tulee olla tottelevaisia heidät nimittäneille ja armollisille paimenilleen. Sota 'kommunistista liikettä' vastaan! Se on läpikotaisin porvarillisen hengen kyllästämä, epätasa-arvon filosofian, 'keskiluokkaisen' psykologian, korruptoituneen nationalismin ja byrokratian edustaja. "Nämä tyhjäntoimittajat olivat urheita, kun heillä oli takanaan valtio sortokoneistoineen. He osaavat ainoastaan hallita 'joukkoja'. He kuvittelevat yhä, että vallankumouksia tehdään keskuskomitean osastopäälliköiden toimesta. Kovin kauan he eivät säily byrokraattisten illuusioitten maailmassa. Vastavaikutus murskaa heidät kuin luteet. Hyvä että heistä päästään! Ehkä he oppivat jotakin vasta sitten, kun heitä potkaistaan sotilassaappailla munille. Painukoot helvettiin!" Mitäs tästä pidät! Silti petturit piilottelevat edelleen punaisten lippujen alla. Ja näissä lipuissa on samat kalliit sanat, aatteet, muotokuvat. Miten sitä vastustaa? Epäröimättä ja päättäväisesti me hylkäämme sanat 'sosialismi', 'bolshevismi' ja 'kommunismi', koska nämä menneisyydessä jokaiselle työläiselle pyhät sanat on nyt vääristetty, mustattu ja häväisty. Tämä on tosiasia, sitä ei pääse pakoon. Enää emme siis sano 'sosialismi' vaan 'proletarismi', emme 'kommunisti' vaan 'proletaristi'. Antaa sen kuulostaa epätavalliselta ja jopa omituiselta, mutta silloin kantamme on selkeä eikä tule sekoitetuksi muuhun joukkoon. Toiseksi, nämä sanat eivät millään tavalla ole ristiriidassa klassisen marxilaisuuden kanssa. Itse asiassa, jos luemme tarkasti uudelleen Marxia, Engelsiä ja Leniniä, käy selväksi, että heille sosialismi poliittisessa mielessä merkitsi ennen kaikkea työväenluokan vahvaa valtaa. Kaikki muu on toissijaista. Näin sanominen tarkoittaa, että tie kommunismiin vie vain proletariaatin vallankumouksellisen diktatuurin kautta. Tähän liittyen käsittelen termiä 'proletarismi' hieman lisää. Proletarismi tarkoittaa sitä, mitä Marx ja hänen uskolliset seuraajansa kutsuivat 'kommunismin alemmaksi vaiheeksi' tai 'sosialismiksi' eli siirtymävaihetta kapitalismista kommunismiin, luokkayhteiskunnasta luokattomaan yhteiskuntaan. Kaikki vaikuttaa selvältä. Mutta perinteinen termi 'sosialismi' ei mitenkään kuvasta tämän yhdestä yhteiskuntamuodosta toiseen siirtymisen luokkaolemusta. Pikemminkin se hämmentää, sumentaa tätä olemusta. Ei ole sattuma, että kaikkein taantumuksellisimmat hallitukset, eikä siis proletariaatin valta, esiintyvät sosialismin nimen alla. Vastakohtana termi 'proletarismi' tarkoittaa selvästi - ei puolueen valtaa, vaikka se olisikin proletaarinen, ei johtajien valtaa, vaikka he olisivatkin ehdottomasti omistautuneet proletariaatille, ei valtion valtaa, vaikka sitä hallitsisikin järjestäytynyt proletariaatti - vaan luokan itsensä valtaa. Tuo valta on poliittista ja taloudellista, keskitettyä ja paikallista valtaa, valtaa joka on ehdotonta ja jakamatonta. Termi 'proletarismi' seuraa historian logiikasta. Kun orjanomistajat olivat yhteiskunnan herroja, se oli orjanomistusyhteiskunta, kun feodaaliherrat - feodalismia, kun kapitalistit - kapitalismia. Toisin sanoen jokainen yhteiskunta määriteltiin sen hallitsevan luokan mukaan. Miksi ei tätä yhteiskunnallista järjestystä heti vallankumouksen jälkeen, heti sen jälkeen kun proletariaatti on ottanut vallan käsiinsä, kutsuttaisi proletaariseksi? Sillä proletaarista se on! Yhteenvetona: kommunismi on päämäärä, proletarismi on tie sen saavuttamiseksi. Mutta edes suuri päämäärä ei ole paljonkaan arvoinen ilman tietoa siitä, miten se saavutetaan. Joku on sanonut: 'Puhu sokerista niin paljon kuin haluat, se ei saa suutasi makeaksi'. Tämä voidaan sanoa niistä, jotka tänään toistelevat iskulausetta 'kommunismi, kommunismi, kommunismi', vaikka he esittäisivät sitä vilpittömästi, sydämensa pohjasta. Toisin sanoen, jos kommunismi ei ole heille pelkkää tyhjää puhetta vaan todella suuri päämäärä, meidän on suunnattava kaikki ponnistuksemme näyttääksemme työläisille oikean tien kommunismiin. Jos pääsemme eteenpäin tällä tiellä, saavutamme myös päämäärämme. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän on jokapäiväisessä työssämme otettava päättäväisesti käyttöön termi 'proletarismi'. Meidän ei tule pelätä, että uusi sana johtaa käsitteelliseen sekaannukseen tai hämmentää 'tietämättömiä' joukkoja. Kuten kokemuksemme osoittavat, työläiset omaksuvat tämän uuden sanan minimaalisen selittämisen jälkeen. Ilmeisesti siksi, että ilmaus on yksinkertainen, ymmärrettävä ja täsmällinen. Sitä paitsi tämän sanan fonetiikka, se miltä se kuulostaa, ei jätä kenellekään epäselväksi, kenen vallasta on kyse, millaisessa yhteiskunnassa elämme ja ennen kaikkea, kuka on sen Isäntänä! Menneisyydessä ei ole analogiaa meidän proletariaattimme nykyiselle tragedialle. Ennenkin on ollut kovia ja jopa kauhistuttavia aikoja, mutta aina oli myös hieman valoa tunnelin päässä. Ajatus siitä, että ennemmin tai myöhemmin 'me rakennamme oman, uuden maailman', ei koskaan kuollut työväenluokkamme tietoisuudesta. Mutta näin ei ole nyt, tänä päivänä. Koskaan aikaisemmin proletariaatti ei ole ollut niin kaikkien pettämä. Näyttää kuin itse historia olisi pettänyt meidät. Aatteet, päämäärät, taistelun tarkoitus on kadotettu. Usko mahdollisuuteen maailman muuttamisesta on tapettu. Suuri enemmistö työläisistämme on menettänyt täydellisesti itseluottamuksensa. Mitä tällaisessa tilanteessa olisi tehtävä, jos aikoo säilyä marxilaisena? Dialektiikka viittaa siihen, että kriittisinä hetkinä kaikkein monimutkaisimmat ongelmat ratkaistaan logiikan rajojen ulkopuolella, paradoksien tasolla. Tässä joitakin esimerkkejä. Toukokuu 1917. Vallankumouksellinen iskulause 'Kaikki valta neuvostoille!' leviää ylväästi ympäri Venäjää. Silti Lenin ilman epäilyksen häivää asettaa sen tilalle vastakkaisen: 'Ei tukea neuvostoille!' Logiikkaan tukeutuva teoreetikko sanoisi tuollaisen käännöksen vivahtavan petokselta. Silti juuri se auttoi muuttamaan menshevikkien surkeat neuvostot bolshevistisiksi, proletaarisiksi. Tai ajatellaan NEP:iä - uutta talouspolitiikkaa - mikä olennaisesti oli avoin perääntyminen, askel takaisin vanhoihin taloudellisiin ja siten myös yhteiskunnallisiin suhteisiin, jotka vallankumouksessa oli kukistettu. (Melkoinen uudistus! loogikkomme sanoisi). Mutta kaikki tietävät, että NEP pelasti neuvostovallan ja vallankumouksen. Tässä esimerkki meidän ajaltamme. Mielessäni on uusi näkemys puolueen asemasta proletaarisessa yhteiskunnassa, proletariaatin diktatuurissa. Razlatski sanoo: 'Proletaarisen puolueen ei tule olla hallitseva puolue!' Mutta tämä on ristiriidassa koko Lokakuun jälkeisen sosialismin kokemusten kanssa. Sitä paitsi kukaan ei ole koskaan (Leninistä nykypäivään) asettanut kyseenalaiseksi teesiä puolueen hallitsevasta asemasta. Haluatko tietää syyn työväenliikkeen yleismaailmalliseen kriisiin? Se on marxismin syvällinen kriisi, työväen (kommunistisen) liikkeen teoreettisen perustan kriisi. Mitään muuta syytä ei kerta kaikkiaan ole eikä voi olla. Kaikki, mitä Venäjällä Stalinin kuoleman jälkeen ja Kiinassa Maon kuoleman jälkeen on tuotu esiin marxismin kehittämisen tunnuksen alla, on todellisuudessa ollut hirvittävää marxismin vastaisuutta. Palauttakaamme mieleemme vain yksi tämän marxismin 'kehittämisen' helmi: 'koko kansan' valtio. Meidän, jotka pidämme velvollisuutenamme organisoida työväenliike, täytyy herätä horroksestamme ja omaksua erityislaatuista rohkeutta. En puhu nyt henkilökohtaisesta pelottomuudesta vaan ajattelun rohkeudesta. Meidän on lopultakin lopetettava kieriskeleminen menneisyydessä ja nykyisyydessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme vanhojen aatteiden sotkuista. Kukaan ei voi mennä eteenpäin, jos pää on kääntynyt taakse. Tarvitsemme niin uusia ja hämmästyttäviä ajatuksia, että niihin ei heti voi uskoa, mutta silti niin tosia, että niihin on lopulta mahdotonta olla uskomatta. Meidän täytyy heti ja päättäväisesti tunnustaa, että kommunistisen liikkeen johtajat ovat pettäneet työväenluokan edut. Meidän on myönnettävä tämä ja edettävä siitä. Se tarkoittaa, että työ on aloitettava uudelleen, aivan pohjalta saakka, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Lenin ei pelännyt sellaista. Hän oli aina valmis kääntymään suoraan joukkojen puoleen. Muistakaa vain tarina Brest-Litovskin rauhasta. Näkemystemme päättäväisyys ja omaperäisyys on itsestään selvää. Luullakseni olen jo sanonutkin, ettei se ole sattumaa. Ilman A.B. Razlatskia meistä ei olisi tullut vallankumouksellisia, ei olisi olemassa mitään. Olemme vakuuttuneita siitä, että jos olemme saavuttaneet jotakin, se johtuu siitä, että olemme varustautuneet teoreettisesti paremmin kuin kukaan muu. Monien vuosien kuluessa olemme käsittäneet, millainen voima ja aarteisto marxilainen teoria on. Me saatamme tietenkin olla väärässä, meitä saattaa kalvaa kunnianhimo, mutta silti Razlatskin teokset ovat todellakin uusi sana marxismissa, emmekä vain me ajattele niin. Fjodor Mihailovits, jos et vielä ole menettänyt kiinnostustasi Samaraan, lue uudelleen neljäs luku 'Toisesta Kommunistisesta manifestista', 'Reunahuomautuksia historiasta' teoksen loppu ja 'Puolueen kehityksen dialektiikka', joissa Razlatski kehittää teesiään puolueen ei-hallitsevasta asemasta. Keskustelua puolueesta tarvitaan tänään kovasti. Sitä tarvittiin jo eilen. Jos sinulle sopii, käydään tätä keskustelua yhdessä sinun lehtesi ja meidän 'Lakko'-lehtemme sivuilla. Tämän kirjeen voi vapaasti julkaista. Koska siinä käsitellään kysymyksiä, jotka ovat tärkeitä monille ihmisille tänään, sitä voi pitää avoimena kirjeenä. Proletaarisin terveisin, The interpreter on the Finnish language - Heli Santavuori |
|
|
Last updated: